Tien päällä - seuraava aamu

Tässä tulee jatkoa tuohon Tien päällä -julkaisuun eli kuinka sitten aamulla kävikään...

Heräsin lämpimän peiton alta ja hetkisen kuluttua muistin, että suunnitelmana oli ollut lähteä lenkille. Ajatus tuntui kaukaiselta, päätökseltä joka oli tehty hyvin erilaisissa olosuhteissa erilaisen todellisuuden vallitessa. Välittömästi kykenin keksimään yhden hyvältä kuulostavan tekosyyn jättää lenkki väliin; jos nukun vielä hiukan jaksan ajaa paremmin. Lisäksi pistin itseni likoon vielä ainakin parin huonomman tekosyyn verran. Toinen oli syksyn peruskauraa eli varmaan on huono sää (en tosin varmentanut tätä vaan oletin). Jälkimmäinen oli hiukan kekseliäämpi eli mietin tulisiko blogirustauksesta parempi, jos jäisin mietiskelemään sitä peiton alle. Olisko tarinan kaaren kannalta mielekkäämpää jos tähän väliin tulisi epäonnistuminen?

Raahasin itseni varmentamaan säätilan. Paras mahdollinen syyssää. Pikkupakkanen ja sateesta ei tietoakaan. En ole varma olinko pettynyt vai tyytyväinen. Lisäksi tajusin että voisin miettiä blogia tuntikausia ajaessani kohti määränpäätä. Mitä nyt? Luovuuteni tyrehtyi enkä keksinyt enää yhtään uutta syytä .

Pakotin siis itseni lenkille ja jälleen kerran totesin, että lopputulos oli varmasti parempi kuin sänkyyn jäädessäni. Aamu oli kirkas ja kuulas, aurinko alkoi juuri nousta ja syksy näytti kauneimman puolensa juostessani järven yli siltaa ja jatkaessani matkaa pyörätietä joka seuraili tunnollisesti järven rantaa. Aamusta innostuneena unohdin kyllä Zen-juoksun mutta sallittakoon se nyt kun sain taisteltua tekosyyt nurin.

Tien päällä

Takana 300 kilometriä ajoa ja edellisyön neljän tunnin yöunet. Aamulla matka jatkuu vielä 400 km hotellissa nukutun yön jälkeen, mutta vakaa aikomus on ennen autoon hyppäämistä juosta pieni aamulenkki. Nyt selkärankaa koetellaan. Tässä tilanteessa tekosyitä riippuu alaoksilla poimittavaksi; outo kaupunki, hotelliaamiainen odottaa, kiire päästä matkaan ja sääkin voi tarjota omansa kattaukseen. Kaikki nämä on toki käännettävissä lenkille lähtöön kannustaviksikin tai ainakin merkityksettömiksi. Kiire, ehei herään puoli tuntia aikaisemmin. Outo kaupunki eli uusia maisemia. Hotelliaamiainen odottaa, nimenomaan, se odottaa... Sää, tuo ikiaikainen tekosyy. Katsotaan sitten aamulla onko siitä syyksi...

Mutaa ja mielen liikkeitä

Ensimmäinen taival on taitettu. Tai oikeastaan toinen sillä kävin eilen pelkän bloggaamisen ilosta juoksemassa lenkin. En laske sitä kuitenkaan vielä tähän projektiin, koska hyvästä säästä ja alkuinnostuksesta johtuen kynnys oli matalalla.

Tänään kuitenkin päästiin asiaan, sillä vesi iski tuulen kanssa yhdessä tuumin vasten kasvoja. Polut olivat mutaisia ja lähtökohdat lenkille ankeat. Kannustajina olivat kuitenkin koiramme, joiden tietäisin hyppivän seinille illalla, jos eivät saa sopivaa lenkkiä. Alkuinnostus ja selkäranka veivät voiton, joten lenkille lähdettiin. Tarkoitus oli käydä pieni lenkki ja harjoitella meditatiivista juoksua. Yritystä voi verrata pieneen lapseen, joka ottaa tukea pöydästä astuu askeleen ja tömähtää takapuolelleen. Kuvainnollisesti siis, kaatumisia ei sentään tullut.

Ensimmäinen strategiani oli hengitykseen keskittyminen eli laskisin mielessäni ulos - 1, sisään - 2, ulos - 3 jne. aina kymmeneen asti ja siitä taas alusta. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan kolmosen tai nelosen jälkeen tuli mieleen, mikä olisi hyvä blogin otsikko, mitä antaisin koirille ruoaksi, miksi en osaa keskittyä tähän, kuinka kauan tämän oppimiseen menee... Muistin sitten Zen-menetelmän, jossa häiritsevä ajatus nimetään ja siirretään syrjään. Siitä seurasi tietenkin tuokioita, joiden aikana mietin sopivaa nimeä häiritsevälle asialle. Pitäisikö tuo nimeämisen vaikeus myös nimetä ja siirtää syrjään? Hieman oli myös vaikeuksia siirtää asiaa syrjään. Missä on mielen syrjä?

Jonkin ajan kuluttua huomasin, että laskeminen vaikuttaa hengitysrytmiin ja tekee juoksemisesta hankalaa. Vaihdoin strategiaa ja aloin keskittyä siihen hetkeen, kun oikea jalka osuu maahan ja laskea niitä kohtaamisia. Tuloksena oli hetken kuluttua se, että myös hengitysrytmi alkoi seurata askelrytmiä. Sanomattakin lienee selvää, että se oli aivan liian nopea rytmi. Vaikeaa... Ehkä olen niitä henkilöitä, joille yhtäaikainen kävely ja purukumin pureksiminen aiheuttavat vaaratilanteita.

Kaikesta huolimatta sain kuitenkin loppumatkasta ensimmäisiä tuntemuksia siitä mihin tämä voi johtaa. Muutama askel kerrallaan pystyin irrottautumaan kaikesta ja olemaan ajattelematta mitään. Hienoa. Ensi kerralla pystyn jo parempaan...ehkä...jos en keksi mitään tekosyytä jättää lenkki väliin.

Buddha: Pisara pisaralta astia täyttyy.

Syitä ja tekosyitä

Juokseminen on, tai sen pitäisi olla, ihmiselle luontaista toimintaa. Jostain syystä nykyihmiselle, jollaiseksi itsenikin lasken, istuminen ja löhöäminen tuntuvat maistuvan selvästi paremmin.

Kuten niin monet ystävänikin, olen mestari keksimään syitä miksi juuri tänään on huono päivä juosta. Vuosia olen tuskaillut erilaisten polvi- ja nilkkaonglemien kanssa ja ne ovat osaltaan pitäneet minut pois poluilta ja pyöräteiltä. Nämä oikeasti juoksemisen estävät syyt sain poistettua, kun hankin tuettujen lenkkareiden tilalle "paljasjalkakengät", jotka opettivat minulle terveellisemmän askelluksen ja korjasivat jalkaongelmani parissa kuukaudessa. No kullakin on omat ratkaisunsa ongelmiin enkä lähde tässä sen kummemmin kenellekään suosittelemaan mitään tiettyjä kenkiä tai kenkätyyppiä. Olin riemuissani, sillä nythän minulla ei olisi mitään estettä lenkkeillä vaikka joka päivä!

Kaikesta maagisuudestaan huolimatta nuo kengät eivät poistaneet kykyäni keksiä aina kulloiseenkin päivään sopivia tekosyitä lenkille lähdön lykkäämiseksi vähintään seuraavaan päivään. Joskus olen pystynyt keksimään koko viikonkin kestäviä tekosyitä. Tämä on sikäli käsittämätöntä, että nykyään, kun jalkani eivät aiheuta tuskaa, pidän juoksemisesta ja tiedän, että varsinkin lenkin jälkeen on upea olo. Nautin myöskin luonnosta ja lenkkipolut lähtevät sadan metrin päästä kotoani. Miksi ihmeessä keksin siis näitä syitä? Laiska? No, sillä ei liene väliä, jos vain jotenkin pääsen irti tästä tavasta.

Törmäsin kirjastossa Larry Shapiron kirjoittamaan kirjaan Zen ja juoksemisen taito. Päätin lukaista teoksen läpi ja katsoa mitä kirjailijalla oli mielessään. Itämaisessa filosofiassa ja erityisesti Zen-filosofiassa on jotain mikä on aina minua kiehtonut. Ehkä se on tuo meditoinnin tietty sisäänpäinkääntyneisyys. Ehkäpä entisenä urheilijana itsensä kuuntelemisen ja hetkessä elämisen teemat myöskin kuulostavat tutuilta ja turvallisilta. Hektisessä länsimaisessa yhteiskunnassa ja sen arjessa on vaikea luoda mielestään tyhjää liitutaulua, johon piirretyt kuvat syöpyvät mieleen ja jättävät muistijäljen. Paljon helpompi on katsella sitä ärsykkeiden täyttämää liitutaulua, johon kuka tahansa voi piirtää uuden ärsykkeen, joka hukkuu muihin jättämättä mitään pysyvää jälkeä. Näin tapahtumat ja kokemukset virtaavat läpi sormien ja hetkessä eläminen vaikeutuu. Ainakin minulle on liiankin tavallista miettiä asioita, jotka ovat jo tapahtuneet tai tulevat tapahtumaan eli juuri niitä mihin en voi vaikuttaa juuri nyt mitenkään.

Tämän blogin tarkoituksena on tallentaa yritykseni päästää irti juoksemisen estävistä tekosyistä joihin takerrun. Kaikki alkaa siitä, että tunnistan omat tekosyyni. Ja vaikka epäonnistuisin yrityksessäni niin ehkä tässä jotain oppii.

Buddha: On parempi matkustaa hyvin kuin saapua perille.